Normipäivä

Ajattelinpa nyt näin arkirutiinien vakiinnuttua kirjoittaa ihan normipäivästäni:

Kello soi 08:10. Painan torkkua ja käännän kylkeä. Torkku soi 08:20. Huonekaverini Arttu on herännyt jo tuntia aikaisemmin ja tulee juuri suihkusta. Läpystä vaihto ja itsekin suihkun kautta vaatteet niskaan ja olohuoneen sohvalle. Arttu on tässä vaiheessa yleensä ehtinyt jo livistää koululle, Laura ja Jero syövät vielä aamiaista. Itse en sellaisesta perusta vaan tarkistan tabletilla päivän polttavimmat puheenaiheet ennen koululle siirtymistä kadun toiselle puolelle.

Koulu alkaa 09:00 omaan rauhalliseen tahtiin, opettajia näkyy luokassa vain ajoittain. Ja kun kissat ovat poissa, hiiret hyppivät pöydillä. Paikallisethan ovat jokusen vuoden meitä suomalaisia nuorempia, sillä polytekninen sijoittuu täällä kutakuinkin meikäläisten ammattikoulun ja ammattikorkeakoulun välimaastoon. Välillä tämä saattaa heijastua tuntikäyttäytymisessä. Itse en pistä pahakseni niin kauan kuin oma tiimi hoitaa hommansa ja älämölö ei kantaudu kuulokkeiden läpi, Artun naapuritiimi taas kuulemma elämöi ja elää kuin pellossa.

Lounastunti alkaa kello 11.00. Siirrymme Suomi-porukalla kuudennesta kerroksesta kakkoskerroksen eteläkanttiiniin ruokailemaan. Kanttiineita on koulun alueella useita ja joka kanttiinissa on jos jonkinlaista kojua, joista saa ruokaa rahaa vastaan. Löytyy niin mäkkäriä, subwayta, wokkia, korealaista, kiinalaista, malesialaista, japanilaista, intialaista, mexicolaista, länsimaista ja tusinan verran muunkinlaista ruokakojua, joiden nimiä en osaa kirjoittaa, saati lausua. Valitsit kuitenkin minkä tahansa kioskin, tarjolla on pääasiassa kanaa riisillä, riisiä kanalla, kanaa ja riisiä kastikkeella tai jossain jopa kanaa, riisiä ja paistettu kananmuna. Kana kun sattuu olemaan niitä harvoja elukoita, joka kelpaa kaikille uskontokunnille ja riisi nyt vaan tuppaa olemaan Aasiassa se ainoa lisuke, mitä syödään. Usein joka aterian kylkeen tulee laiha "soppa", joka on siis pieni kulhollinen lientä kattilasta, jossa on usein keitetty jotain kaalin tapaista. Ihan kivan makuista itseasiassa, vaikka vähän luiruttia onkin.

Suuntasimme monien muiden päivien tapaan japanilaiselle kioskille. Sieltä kun sattuu saamaan kanan lisäksi myös porsasta! Riisillä toki, mutta kuitenkin. Lisäksi päälle tulee majoneesia ja teriyaki-kastiketta, jonka olen havainnut oikein miellyttävän makuiseksi. Pääasia joka tapauksessa on, että täällä riisin kanssa on edes joku kastike, usein riisi syödään kuivana ja kanan päällä on vähän kastiketta jos on ollakseen. Täälläpäin vallitseva ruokailufilosofia tuntuu olevan, että koska kokilla on veitsi niin sinä et sellaista tarvitse. Kaikki liha tulee siis sopiviksi suupaloiksi pilkottuna, jotka sitten yritetään siirtää syömäpuikoilla suuhun niin, että paita tai housut eivät tahriinnu. Helpommin sanottu kuin tehty. Nykyään alan toki olemaan jo lähes välttävän tasoinen syömäpuikkoilija. Ensimmäisinä päivinä saattoi joutua lähtemään lounaalta nälkäisenä, mutta sisäinen motivaatio ruuan siirtämiseksi suuhun asti on ollut sen verran kova, että nykyään nälän tunne on enää pienen annoskoon vika. Paikalliset kun eivät mitään Goljatteja ole, ja kun meikäläisenkin kaltainen 176 senttinen mikkihiiri on muita päätä pidempi, niin on ihan selvä juttu, että annosten ja mahalaukun koko eivät ihan kohtaa. Ruuan maku on kyllä pääpiirteittäin varsin hyvä.

Ennen takaisin luokkaan siirtymistä jäämme Artun kanssa pohdiskelemaan, jos sen naapuritiimin älämölön saisi hiljennettyä vaikkapa lyömällä ison leukupuukon pöytään pystyyn ja ärähtämällä "PERKELE!". Kielimuuri loistaisi poissaolollaan, mutta leukupuukon puuttuessa idea jäänee kuitenkin toistaiseksi toteuttamatta.

Lounastaukoa seuraa vähän pidempi työrupeama, sillä puolen tunnin teetauko alkaa klo 16. Teetauolla siirrymme jälleen kakkoskerroksen eteläkanttiiniin, jossa sijaitsee suuri houkutus, jota vastaan pyristelyn luovutin suosiolla jo ensimmäisellä viikolla. Siellä nimittäin intialainen, tai ainakin intialaisen näköinen, täti-ihminen paistaa paksuja vohveleita yhden dollarin kappalehintaan (60 eurosenttiä). Oma suosikkini on vohveli mustikkahillolla, mutta lisukkeeksi saa valita vaikkapa mansikkahilloa, maapähkinävoita, juustoa (kyllä, juustoa vohvelissa) tai kayaa, joka on ymmärtääkseni jonkinsorttista kookoshilloa. Maistuu vähän vaniljakräämille, mutta ei ole erityisen makeaa. Perjantaisin suon myös itselleni luksuksen, sillä 80 sentin lisämaksulla vohvelinsa lisukkeeksi saa jäätelöpallon. Nopea laskutoimitus kertoo, että kuukauden aikana jokapäiväinen teetaukovohvelini tulee kustantamaan yhteensä 23,20 dollaria eli noin 14 euroa. Ja jos joku väittää, ettei Suomessa ottaisi opiskelu/työpaikallaan käyttöön palvelua, jossa 14 euron kuukausihintaan saa joka päivä kahvitauolla juuripaistetun vohvelin ja hilloa niin ihailen tahdonvoimaanne.

Teetauon perään vielä viimeinen 1,5 tunnin puristus ja kellon lyödessä 18 lähdemme hipsimään takaisin kadun toiselle puolelle. Laura ja Arttu suuntaavat kahdeksan maissa koulun uima-altaalle kuntouinnille, Jero suuntaa Singaporen yöelämään (josta kertominen vaatii oman blogikirjoituksensa jossain välissä) ja minä jään lihottamaan olemustani olohuoneen sohvalle. Saattaisinpa sitä uimaankin lähteä, mutta uimahousut ovat vielä hankkimatta. Sitä odotellessa surffailuni tapahtuvat kuitenkin internetin puolella. Kun Arttu ja Laura palaavat uimasta, suuntaamme Artun kanssa lähiterassille ruokailemaan, Laura jää asunnolle tietokoneen ääreen.

Aivan parin sadan metrin päässä asunnostamme on pienen kadun varrella pari kioskia, parturi ja saman katon alla pari ruokapaikkaa ja lähikuppila, johon tänäänkin käy tiemme. "Mitäs pojille tänään?", kysyy ruokapaikan täti-ihminen englanniksi, "Kana on loppu, mutta käykö porsas?". Voitto. Porsas sopii erinomaisesti ja siirrymme kohti pöytiä odottamaan sapuskaa. Kulmakuppilan isäntä hoksaa meidät, hymyilee iloisesti ja koska sattuu olemaan perjantai, nostamme molemmat Artun kanssa yhden sormen pystyyn. "Tsing Tao!", kiekaisee isäntä korkealla äänellä palveluluukun taakse, jossa kylmäkaapit sijaitsevat. Hetkeä myöhemmin meidän molempien edessä on tuopit kylmää kiinalaista olutta. Siidereitä tai lonkeroita ei täällä juuri tunneta, mutta aavistuksen makeahko Tsing Tao ajaa asiansa oikein hyvin. Hetken päästä saamme myös ruoka-annokset eteemme. Lautasellinen ehtaa possua ja riisiä maksaa näpsäkät 3 dollaria, mutta 0,6 litran oluesta joutuukin sitten pulittamaan peräti 5,40 eli rapiat kolme euroa. Paikalliset tuntuvat useimmiten lipittävän tuplasti tyyriimpää Carlsbergia.

Kulmakuppilan porsasta kastikkeella ja riisiä. Taustalla näkyvät metalliaterimet ovat jääneet sivurooliin, vaikka kieltämättä helpottivat syömistä ekoina päivinä.

Asunnolle palattuamme Arttu istuutuu pleikkarin ääreen, Laura jatkaa läppärinsä ääressä ja minä kiroan omaa ikivanhaa nuhapumppuista miniläppäriäni, joka ei suostu pyörittämään kuin King of Dragon Passia vuodelta -99. Tabletille taas ei oikeita pelejä tahdo saavan, mutta Super Nintendo -emulaattori hieman helpottaa tuskaani. Usein kyllä turvaudun suosiolla kirjallisuuteen ja limsatölkkiin, kunnes joskus yhdentoista ja kahdentoista välillä ramaisee sen verran, että päädyn pehkuihin. Päivän kustannukset: lounasruokailu + 0,6l Pepsi 4,10 dollaria, teetaukovohveli jäätelöllä 1,80 dollaria, olut+päivällinen 8,40 dollaria, illalla nautittu tölkki passiohedelmälimsaa n. 0,5 dollaria = 14,80 dollaria = 8,90 e. Muina päivinä kuin perjantaina kustannukset yleensä lähemmäs 8,60 dollaria eli rapiat 5 euroa per päivä. Ei paha.

Onko sulla Pokkaa? Japanialaiset virvoitusjuomat ovat täällä kohtuu suosittuja, varsinkin tuo vihreäteejuoma, josta en itse hirveästi perusta. Fantan perusmaku on täällä viinirypäle, joka on varsin miellyttävä, kuten myös kuvassa näkyvän passiohedelmälimsankin. Mukavampi näitä on iltasella lipitellä kuin kokista.