Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Viime sunnuntaina vauhti ja vaaralliset tilanteet keskittyivät kuitenkin Marina Bayn katuradalle, jossa hurruuteltiin Formula ykkösten Singaporen GP. Itselläni oli oikein hyvä istumapaikka mutkien 17 ja 18 välisellä hitaalla suoralla. Mikäs siinä oli kisaa seuratessa, varsinkin kun Räikkönenkin sijoittui kisassa hienosti kolmanneksi vaikka lähtikin liikenteeseen ruudusta 13. Lisäksi muuan Ricciardo kävi rysäyttämässä autonsa valliin alle 15 metrin päässä meikäläisen istumapaikasta. Lopuksi kisan päätyttyä lahden yllä pamauteltiin kohtuu isolla rahalla vähän muutakin kuin paukkumattoja.

Ihan mukiinmenevät puitteet ja maisemat F1-kisan seuraamiselle.

Tuossa vielä sama pätkä, jonka linkitin jo aikaisemmin Facebookin puolella.

Kisan jälkeen sitten muuan Rihanna oli heittämässä parin tunnin keikan paddockilla. Väkeä oli kuin jonkun isommankin staran keikalla, mutta päättäväisesti vedin henkeä ja sukelsin sekaan - olihan tästäkin periaatteessa maksettu. Paikalla kun oli muitakin kuin polvenkorkuisia paikallisia, joten piti vähän etsiä strategista kumparetta, jotta pääsi kuikuilemaan päätä pidempien aussien olkien yli jotain nähdäkseen. Jokunen paikallinen typykkä yritti epätoivoisesti päästä lähemmäs lavaa kuin hobitit matkalla Tuomiovuorelle. Vaikka Rihanna näyttikin olevan ihan näpsäkän näköinen tsirpula, basso jytisi ja peppukin heilui niin ei se kyllä hääviä musiikkia mielestäni tee vieläkään. Mutta taitava se kyllä on, laulu nimittäin kuului hyvin selvästi koko ajan vaikka suu ei välillä liikkunut ollenkaan!

Juurikin nuo neljä valkoista pikseliä keskellä kuvaa.

Muuten viikko on sujunut aika perinteisissä tunnelmissa. Projekti etenee ja iltojen vähäiset vapaat tunnit olen toistaiseksi keskittynyt levittämään olemustani neljään ilmansuuntaan sohvan suosiollisella avustuksella. Kävinpä kuitenkin tänään ostamassa uimahousut ja vakaa aikomukseni on vakavasti harkita kampuksen uima-altaan käyttämistä rajoittaakseni olemukseni pursuamista sohvan reunojen ulkopuolelle. Tai ainakin sen verran ettei tarvitsisi paluulennolle varata kahta penkkiä.

Normipäivä

Ajattelinpa nyt näin arkirutiinien vakiinnuttua kirjoittaa ihan normipäivästäni:

Kello soi 08:10. Painan torkkua ja käännän kylkeä. Torkku soi 08:20. Huonekaverini Arttu on herännyt jo tuntia aikaisemmin ja tulee juuri suihkusta. Läpystä vaihto ja itsekin suihkun kautta vaatteet niskaan ja olohuoneen sohvalle. Arttu on tässä vaiheessa yleensä ehtinyt jo livistää koululle, Laura ja Jero syövät vielä aamiaista. Itse en sellaisesta perusta vaan tarkistan tabletilla päivän polttavimmat puheenaiheet ennen koululle siirtymistä kadun toiselle puolelle.

Koulu alkaa 09:00 omaan rauhalliseen tahtiin, opettajia näkyy luokassa vain ajoittain. Ja kun kissat ovat poissa, hiiret hyppivät pöydillä. Paikallisethan ovat jokusen vuoden meitä suomalaisia nuorempia, sillä polytekninen sijoittuu täällä kutakuinkin meikäläisten ammattikoulun ja ammattikorkeakoulun välimaastoon. Välillä tämä saattaa heijastua tuntikäyttäytymisessä. Itse en pistä pahakseni niin kauan kuin oma tiimi hoitaa hommansa ja älämölö ei kantaudu kuulokkeiden läpi, Artun naapuritiimi taas kuulemma elämöi ja elää kuin pellossa.

Lounastunti alkaa kello 11.00. Siirrymme Suomi-porukalla kuudennesta kerroksesta kakkoskerroksen eteläkanttiiniin ruokailemaan. Kanttiineita on koulun alueella useita ja joka kanttiinissa on jos jonkinlaista kojua, joista saa ruokaa rahaa vastaan. Löytyy niin mäkkäriä, subwayta, wokkia, korealaista, kiinalaista, malesialaista, japanilaista, intialaista, mexicolaista, länsimaista ja tusinan verran muunkinlaista ruokakojua, joiden nimiä en osaa kirjoittaa, saati lausua. Valitsit kuitenkin minkä tahansa kioskin, tarjolla on pääasiassa kanaa riisillä, riisiä kanalla, kanaa ja riisiä kastikkeella tai jossain jopa kanaa, riisiä ja paistettu kananmuna. Kana kun sattuu olemaan niitä harvoja elukoita, joka kelpaa kaikille uskontokunnille ja riisi nyt vaan tuppaa olemaan Aasiassa se ainoa lisuke, mitä syödään. Usein joka aterian kylkeen tulee laiha "soppa", joka on siis pieni kulhollinen lientä kattilasta, jossa on usein keitetty jotain kaalin tapaista. Ihan kivan makuista itseasiassa, vaikka vähän luiruttia onkin.

Suuntasimme monien muiden päivien tapaan japanilaiselle kioskille. Sieltä kun sattuu saamaan kanan lisäksi myös porsasta! Riisillä toki, mutta kuitenkin. Lisäksi päälle tulee majoneesia ja teriyaki-kastiketta, jonka olen havainnut oikein miellyttävän makuiseksi. Pääasia joka tapauksessa on, että täällä riisin kanssa on edes joku kastike, usein riisi syödään kuivana ja kanan päällä on vähän kastiketta jos on ollakseen. Täälläpäin vallitseva ruokailufilosofia tuntuu olevan, että koska kokilla on veitsi niin sinä et sellaista tarvitse. Kaikki liha tulee siis sopiviksi suupaloiksi pilkottuna, jotka sitten yritetään siirtää syömäpuikoilla suuhun niin, että paita tai housut eivät tahriinnu. Helpommin sanottu kuin tehty. Nykyään alan toki olemaan jo lähes välttävän tasoinen syömäpuikkoilija. Ensimmäisinä päivinä saattoi joutua lähtemään lounaalta nälkäisenä, mutta sisäinen motivaatio ruuan siirtämiseksi suuhun asti on ollut sen verran kova, että nykyään nälän tunne on enää pienen annoskoon vika. Paikalliset kun eivät mitään Goljatteja ole, ja kun meikäläisenkin kaltainen 176 senttinen mikkihiiri on muita päätä pidempi, niin on ihan selvä juttu, että annosten ja mahalaukun koko eivät ihan kohtaa. Ruuan maku on kyllä pääpiirteittäin varsin hyvä.

Ennen takaisin luokkaan siirtymistä jäämme Artun kanssa pohdiskelemaan, jos sen naapuritiimin älämölön saisi hiljennettyä vaikkapa lyömällä ison leukupuukon pöytään pystyyn ja ärähtämällä "PERKELE!". Kielimuuri loistaisi poissaolollaan, mutta leukupuukon puuttuessa idea jäänee kuitenkin toistaiseksi toteuttamatta.

Lounastaukoa seuraa vähän pidempi työrupeama, sillä puolen tunnin teetauko alkaa klo 16. Teetauolla siirrymme jälleen kakkoskerroksen eteläkanttiiniin, jossa sijaitsee suuri houkutus, jota vastaan pyristelyn luovutin suosiolla jo ensimmäisellä viikolla. Siellä nimittäin intialainen, tai ainakin intialaisen näköinen, täti-ihminen paistaa paksuja vohveleita yhden dollarin kappalehintaan (60 eurosenttiä). Oma suosikkini on vohveli mustikkahillolla, mutta lisukkeeksi saa valita vaikkapa mansikkahilloa, maapähkinävoita, juustoa (kyllä, juustoa vohvelissa) tai kayaa, joka on ymmärtääkseni jonkinsorttista kookoshilloa. Maistuu vähän vaniljakräämille, mutta ei ole erityisen makeaa. Perjantaisin suon myös itselleni luksuksen, sillä 80 sentin lisämaksulla vohvelinsa lisukkeeksi saa jäätelöpallon. Nopea laskutoimitus kertoo, että kuukauden aikana jokapäiväinen teetaukovohvelini tulee kustantamaan yhteensä 23,20 dollaria eli noin 14 euroa. Ja jos joku väittää, ettei Suomessa ottaisi opiskelu/työpaikallaan käyttöön palvelua, jossa 14 euron kuukausihintaan saa joka päivä kahvitauolla juuripaistetun vohvelin ja hilloa niin ihailen tahdonvoimaanne.

Teetauon perään vielä viimeinen 1,5 tunnin puristus ja kellon lyödessä 18 lähdemme hipsimään takaisin kadun toiselle puolelle. Laura ja Arttu suuntaavat kahdeksan maissa koulun uima-altaalle kuntouinnille, Jero suuntaa Singaporen yöelämään (josta kertominen vaatii oman blogikirjoituksensa jossain välissä) ja minä jään lihottamaan olemustani olohuoneen sohvalle. Saattaisinpa sitä uimaankin lähteä, mutta uimahousut ovat vielä hankkimatta. Sitä odotellessa surffailuni tapahtuvat kuitenkin internetin puolella. Kun Arttu ja Laura palaavat uimasta, suuntaamme Artun kanssa lähiterassille ruokailemaan, Laura jää asunnolle tietokoneen ääreen.

Aivan parin sadan metrin päässä asunnostamme on pienen kadun varrella pari kioskia, parturi ja saman katon alla pari ruokapaikkaa ja lähikuppila, johon tänäänkin käy tiemme. "Mitäs pojille tänään?", kysyy ruokapaikan täti-ihminen englanniksi, "Kana on loppu, mutta käykö porsas?". Voitto. Porsas sopii erinomaisesti ja siirrymme kohti pöytiä odottamaan sapuskaa. Kulmakuppilan isäntä hoksaa meidät, hymyilee iloisesti ja koska sattuu olemaan perjantai, nostamme molemmat Artun kanssa yhden sormen pystyyn. "Tsing Tao!", kiekaisee isäntä korkealla äänellä palveluluukun taakse, jossa kylmäkaapit sijaitsevat. Hetkeä myöhemmin meidän molempien edessä on tuopit kylmää kiinalaista olutta. Siidereitä tai lonkeroita ei täällä juuri tunneta, mutta aavistuksen makeahko Tsing Tao ajaa asiansa oikein hyvin. Hetken päästä saamme myös ruoka-annokset eteemme. Lautasellinen ehtaa possua ja riisiä maksaa näpsäkät 3 dollaria, mutta 0,6 litran oluesta joutuukin sitten pulittamaan peräti 5,40 eli rapiat kolme euroa. Paikalliset tuntuvat useimmiten lipittävän tuplasti tyyriimpää Carlsbergia.

Kulmakuppilan porsasta kastikkeella ja riisiä. Taustalla näkyvät metalliaterimet ovat jääneet sivurooliin, vaikka kieltämättä helpottivat syömistä ekoina päivinä.

Asunnolle palattuamme Arttu istuutuu pleikkarin ääreen, Laura jatkaa läppärinsä ääressä ja minä kiroan omaa ikivanhaa nuhapumppuista miniläppäriäni, joka ei suostu pyörittämään kuin King of Dragon Passia vuodelta -99. Tabletille taas ei oikeita pelejä tahdo saavan, mutta Super Nintendo -emulaattori hieman helpottaa tuskaani. Usein kyllä turvaudun suosiolla kirjallisuuteen ja limsatölkkiin, kunnes joskus yhdentoista ja kahdentoista välillä ramaisee sen verran, että päädyn pehkuihin. Päivän kustannukset: lounasruokailu + 0,6l Pepsi 4,10 dollaria, teetaukovohveli jäätelöllä 1,80 dollaria, olut+päivällinen 8,40 dollaria, illalla nautittu tölkki passiohedelmälimsaa n. 0,5 dollaria = 14,80 dollaria = 8,90 e. Muina päivinä kuin perjantaina kustannukset yleensä lähemmäs 8,60 dollaria eli rapiat 5 euroa per päivä. Ei paha.

Onko sulla Pokkaa? Japanialaiset virvoitusjuomat ovat täällä kohtuu suosittuja, varsinkin tuo vihreäteejuoma, josta en itse hirveästi perusta. Fantan perusmaku on täällä viinirypäle, joka on varsin miellyttävä, kuten myös kuvassa näkyvän passiohedelmälimsankin. Mukavampi näitä on iltasella lipitellä kuin kokista.

Ensimmäinen viikko

Onpa ollut sen verran haipakkaa tämä ensimmäinen viikko ettei ole juuri ehtinyt kirjoitella. Koulu siis alkoi maanantaina (kyllä, koulu, tämä ei ole yliopisto) ja ensimmäinen työviikko on näin ollen takana. Koulupäivä on täälläpäin peruskevyt 9 tuntinen klo 9-18, johon sisältyy yksi lounastauko ja yksi teetauko iltapäivällä. Joka aamu täytyy kirjautua kulunvalvontajärjestelmään ennen kello yhdeksää tai valmistautua antamaan selvitys myöhästymiselle.

Mitään varsinaisia oppitunteja ei tällä hetkellä ole, vaan paikalliset opiskelijat aloittivat viimeisen vuoden peliprojektinsa, jossa pitäisi kohtuu kattavasti näyttää osaamistaan. Kurssin vetäjät jakavat porukan tiimeihin ja antavat näille projektin speksit. Useimmat viimeisen vuoden projektit ovat asiakasprojekteja tai tekniseltä toteutukseltaan haastavia koulun omia projekteja. Asiakasprojektien luottamuksellisen luonteen takia luokkiin pääsee sisään vain henkilökohtaisella avainkortilla ja valokuvaaminen luokassa on kielletty. Ja kysehän on tosiaan videopeleistä jos se jollekulle jäi vielä epäselväksi.

Itse muodostin tiimin kahden muun opiskelijan kanssa, joista toinen sattui olemaan Jero, yksi meistä suomalaisista ja niinikään suunnittelija. Toinen oli paikallinen 3d grafiikan opiskelija. Eli siis hetkinen, kaksi suunnittelijaa, yksi graafikko, mutta ei ainuttakaan ohjelmoijaa! Vitsiä väännettiin pelistä, joka on vimpan päälle suunniteltu ja näyttää päheältä, mutta joka ei toimi ollenkaan. Lisäksi meille osoitettu projekti tuli toteuttaa Oculus Riftille hyödyntäen LEAP Motion Controlleria. Oculus on vielä kehitysvaiheessa oleva virtuaalinäyttölaite, eli päähän laitetaan isoja laskettelulaseja muistuttava pömpeli, jonka sisällä luodaan kolmiulotteinen syvyysnäkymä. Pelaaja voi pyöritellä päätään ja saamaa tahtia katse siirtyy myös virtuaalimaailmasa. Siis lyhyesti sanottuna aika huisia settiä. LEAP puolestaan mahdollistaa tietokoneen käyttämisen eleillä. Laitteen sensori lukee käsiesi sijainnin ja voit sitten sormea heilauttelemalla vaikka ohjata hiiren kursoria. Jos Minority Report -elokuva on tuttu niin saatte varmasti ajatuksesta kiinni. Lupaan jossain välissä linkata tänne videot Oculuksesta ja LEAPista.

Oculus Rift video (klikkaa tästä)
LEAP video (klikkaa tästä)

Nyt olisi siis ainutkertainen mahdollisuus päästä kehittämään peliä ja hyödyntää samalla uusinta teknologiaa ensimmäisten joukossa koko maailmassa! Esimerkiksi Oculusta ei löydy vielä kaupan hyllyltä ja täältäkin löytyy vain yksi kehittäjille tarkoitettu prototyyppi laitteesta. Olen kuitenkin päässyt Oculusta kokeilemaan kertaalleen Jyväskylässä peliosuuskunta EXPAn eräässä tapahtumassa viime keväänä, joten olin luonnollisesti aika täpinöissäni.

Vaan luonnollisesti ilman ohjelmoijaa homma ei luonnistuisi, varsinkin kun kyseessä on ensimmäinen kerta kun tässä lafkassa tehdään peliä Oculukselle. Niinpä minut suureksi harmikseni vaihdatettiin päittäin yhden toisen tiimin ohjelmoijan kanssa. No eipä siinä, itseasiassa tämä uusikin projekti on varsin mielenkiintoinen! Uudessa tiimissäni on itseni lisäksi paikallinen ohjelmoija, paikallinen graafikko, sekä Laura, suomalainen graafikko. Kyseessä on kuitenkin asiakasprojekti joten en voi siitä mitenkään hirveän paljoa täällä julkisessa blogissa kertoa. Se on kuitenkin suoraa jatkoa projektille, jota meidän toinen suomalainen suunnittelijamme, Ilkka, väkersi viime jaksossa. Eli pohja oli siis valmiina, mikä on sekä hyvä, että huono asia. Hyvä siinä mielessä, että valmis suunta on jo olemassa eikä esimerkiksi koodausta tarvitse aloittaa nollapisteestä. Huono taas siinä mielessä, että näin suunnittelijana kädet ovat tietyllä tapaa vähän sidotut. Tässä vaiheessa ei voi enää tehdä hirveän radikaaleja suunnitteluratkaisuja tai muuttaa alkuperäistä visiota. Toisinsanoen  omaa kädenjälkeä voi olla haasteellista tuoda esiin. Toisaalta olen tässä projektissa pitkälti vahvuusalueellani. Peli on nimittäin genreltään reaaliaikastrategia, jossa siis liikkuu aika paljon numerodataa ja pelimekaniikkojen tasapainoittaminen on tärkeää, mikä taas sopii hyvin meikäläiselle, joka mielellään pyörittelee numeroita Excelillä. Ensi töikseni rupesinkin selvittämään, mitä kaikkea dataa pelissä pyörii ja millaisilla kaavoilla niitä muutellaan. Tämä kävi onneksi kohtalaisen helposti, kiitos edellisen tiimin tuottaman täsmällisen dokumentoinnin. Eipä aikaakaan, kun moniulotteiset graafit pyörivätkin jo ruudullani paljastaen korjausta vaativia heikkouksia.

Kieltämättä Oculus-projekti jäi vielä takaraivoon kummittelemaan, sen verran kiintoisa setti ehdittiin jo suunnitella. Jos nykyisen projektin kanssa tulee jossain vaiheessa hiljaisia hetkiä niin aion kyllä kysäistä kurssin vetäjältä, saanko sellaisissa tilanteissa tunkea lusikkani hetkeksi takaisin Oculus-soppaan. Toistaiseksi nykyisessäkin projektissa on vielä kädet aika täynnä, mutta ehkä myöhemmin.

Paljon riittäisi vielä juttua vaikka mistä, mutta jottei nyt teksti liikaa venähdä niin jätetään myöhemmäksikin jotain. Loppuun vielä pari kuvaa koulun kampuksesta.

Suihkulähteiden vieritse käy tie pääaulaan.

Joka on kohtuu vaikuttava näin remontinkin alla.

Pääaulan lasiovista pääsee isoon auditorioon, jossa mm. se viime viikon tanssieditys pidettiin.

Suihkulähteitä löytyy vähän joka puolelta. Ihan mukavahan se on tällaisen äärellä lounastaa.

Valtakunta vispilästä

Tänään palasivat reissusta suomalaiset graafikko-opiskelijamme Arttu ja Laura. Japania on kuulemma siisti mesta, mutta rahaa ilmeisesti paloi enemmän kuin oli suunniteltu. Minä poika se lupasin pyöräyttää matkalaisille kunnon taikinan lettuja illemmalla, mutta sitä ennen kävimme katsomassa koulun harrastetanssiryhmien tanssishown, jossa suomalaisporukan Jero itsekin esiintyi. Olen elämäni aikana jokusen kouluharrasteryhmän tanssiesityksen seurannut, mutta tämän illan setti oli kyllä vähän eri kaliiberin toimintaa; yhteensä reipas toista sataa tanssijaa, valo- ja äänilaitteet viimeisen päälle ja puolitoista tuntia aasialaisella säntillisyydellä vedettyjä ohjelmanumeroja, jotka vaihtelivat aina hiphopista ja breakdancesta malaijilaisiin kansantansseihin. Pari kuvaakin koitin napsia, mutta eihän niistä yrityksistä tullut kuin paha mieli.

Esityksen jälkeen asunnolle päästyämme rupesin valmistamaan sitä luvattua lettutaikinaa. "Missäs teillä on joku kulho jossa sekoittaa taikinan?" "Ei ole" Kulho improvisoitiin helposti kattilasta ja äkkiäkös oli aineet kattilassa. "Entäs vispilä?" "No ei ole sitäkään." Tässä vaiheessa homma menikin astetta haastavammaksi. Kauhalla sekoittaminen jätti jälkeensä vain isoja jauhokokkareita ja lettutaikina oli tietenkin tehtävä kun olin kerran luvannut. Niinpä Arttu lähetettiin käymään lähikaupassa vispiläkaupoilla, vaikka vähän ounasteltiin ettei sieltä kyllä keittiövälineitä löydy. Artulla tuntui kestävän, joten vapautin sisäisen McGyverini ja eipä aikaakaan kun kolmesta haarukasta ja teipistä oli taiottu hätävispilä. Ja sehän toimi! Arttu tosin palasi hetkeä myöhemmin mukanaan ihan oikea vispilä, joka oli löytynyt neljännestä kaupasta ties monenko kilometrin päästä. Sillä saatiin viimeistenkin pienten jauhokokkareiden vastarinta murrettua ja taikina valmiiksi.

Vaan ei siinä vielä kaikki! Talon ainoa paistinpannun tapainen ei ollut mikään tavallinen tasainen pannu, vaan matala wokkipannu. Yritä siinä sitten paistaa kun tasaista pintaa ei ole olemassakaan. Tämä ongelma päädyttiin lopulta selvittämään milläpä muullakaan kuin vahvalla vakka-suomalaisella plätinpaiston ammattitaidolla. Lopputulos yllätti itsenikin:

No ny o plätei!

Day One

Onnistunut laskeutuminen Singaporen pilviseen +29 asteen ilmastoon onnistuneesti suoritettu. Lämpötila on toki miellyttävä, mutta ilmankosteus sademetsämäisen hämmentävä. Paita kastuu heti kun astuu ilmastoiduista sisätiloista ulkoilmaan.

Yhteyshenkilö koululta oli vastassa ja antoi kyydin kämpälle, jossa muut Kajaanin osaston suomalaiset ovat kämpänneet ja toukokuun lopusta asti. Jeroa lukuunottamatta kaikki muut ovat tosiaan viettäneet viimeiset pari viikkoa Japanian puolella, mikä kieltämättä oli havaittavissa ainakin keittiötilojen puolella. Kämppä näin muuten on ihan "perusjepa": 

Pikkukäytävä vasemmalla vie solu-huoneisiin, keittiö jää vasemalle kuvan ulkopuolelle.

Parvekkeelta aukeaa näkymä koulun M-siipeen, jossa opiskelun on tarkoitus tapahtua. Matka ei siis päätä huimaa, mutta hiki kyllä tulee näin pilvisenäkin päivänä.

Tuli myös piipahdettua paikallisessa ruokakaupassa. Kun litra maitoa maksaa saman verran kuin kanahampurilaisateria mäkkärissä (2,10 rahaa kotimaan valuutassa) ja kauppa on parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä niin lienee selvää, että kotona ei juuri kokkailla. Ulkona syöminen on halpaa ja kotikokkailu on kuulemmma lähinnä ylemmän keskiluokan ja kulinaristien puuhaa. Sopii mulle, eipähän tarvitse tiskata. Safkapaikkoja löytyy jo koulun ympäristöstä useampia ja valikoima riittänee ainakin joksikin aikaa. Päätin kuitenkin uhmata lähikaupan hintoja ja pyöräyttää lettutaikinan tällä viikolla. Hintaa jauhoille, kananmunille, maidolle ja pienelle vadelmahillopurkille kertyi lähemmäs 12e.

Viimeinen ehtoollinen

Ja vielä viimeiset murkinat naamaan ennen koneeseen nousua. Suklaat jäi ostamatta kun tuli final call, mutta ehkä tällä pärjää johonkin asti.

Day Zero

Kirjoitan tätä tekstiä junassa Keski-Suomen järvimaisemien vilistäessä ohitse ikkunan takana. Kevättalvella Kajaanissa linjavastaavamme ilmoitti, että nyt on solmittu vaihtarisopimus uuden oppilaitoksen kanssa ja tarvittaisiin vapaaehtoisia koehenkilöitä. Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin läppärilaukusta löytyy lentolippu Helsingistä Singaporeen, departure 23.55 Sep 03. Suunnitelmissa on siis tehdä pelisuunnittelun projektiopintoja Nanyangin polytechnicissä jokunen kuukausi ja tulla sitten jouluksi kotiin. Tarkoituksenani on säännöllisen epäsäännöllisesti dokumentoida reissun sattumuksia tähän blogiin, jotta halukkaat sukulaiset ja ystävät voivat seurata kuulumisiani.

Äidilleni ynnä muille maantietoon perehtymättömille ja googlen käyttöön kykenemättömille kerrottakoon, että Singapore on varsin moderni ja kehittynyt kaupunkivaltio Kaakkois-Aasiassa Malesian kupeessa. Päiväntasaaja kulkee reilun 100 km päässä Singaporen eteläpuolella ja ilmasto onkin pitkälti sama kuin ruotsinlaivan saunassa; +30 astetta ja kostea, mutta Aftonbladetin voi huoletta lukea ilman että rillit huurtuu. Kesällä Singaporessa kello on viisi tuntia enemmän kuin Suomessa ja lentomatkaa kertyy suorallakin lennolla näpsäkät 12 tuntia. Lennolle varattu selviytymispakkaukseni pitää sisällään tuhdin paketin Lakrisalia ja liki 900 sivua Bernard Cornwellia ja Conn Igguldenia. Lentokentältä ajattelin vielä napata levyn suklaata ja kopan Halvan salmiakkia.

Matkatäpinät ovat toistaiseksi loistaneet poissaolollaan, vaikka Kauko-Aasiassa tämä poika ei aikaisemmin ole ollutkaan. Kenties siksi, että Kajaanista lähti jo kesän alussa neljän henkilön vahvuinen iskuryhmä, joka on välittänyt tiedusteluraportteja tasaisin väliajoin. Vastaanottokomitea jäänee kuitenkin laihahkoksi, sillä viimeisimmän tiedon mukaan yhtä vaille koko konkkaronkka on parhaillaan hurvittelemassa Japanian puolella. Saa nähdä mikä on porukan reaktio kun kämppään onkin ilmestynyt yksi vessaanjonottaja lisää.

Suomen kesän viimeiset valonrippeet